Kuljettajapula riivaa metsäalaa – ”Se on nyt eläkeläisukkojenkin hypättävä takaisin puikkoihin”

Pitkän linjan metsäkoneyrittäjänä Esa Kittilä harmittelee, että korkeat kustannukset napsivat kannattavuuden olemattomiin. Kuva: Anne Anttila

Pyhäjokisella Esa Kittilällä, 75, on takanaan jälleen kahdeksan tunnin työvuoro metsäkoneen puikoissa.

”Mukavahan se on koppiin nousta, vaikka koneyrittäjän arki ei ole tälläkään hetkellä helpoimmasta päästä. Aluksi pakan sekoitti korona ja myöhemmin Venäjän sota. Töitä olisi ja puun pitäisi liikkua, mutta kustannukset ovat lähteneet täydelle laukalle. Kannattavuus on sitä luokkaa, että nyt on laitettava puikkoihin meidät eläkeläisukotkin. Puskurit on syöty ja uutta on näillä hinnoilla vaikea kerätä”, Esa Kittilä kertoo.

Metsäkoneyrittäjä Kittilä on nähnyt alan nousut ja laskut ja vieläpä moneen kertaan.

”16-vuotiaana lähdin metsätöihin. Alkuun tein metsurin hommia, mutta varsin pian ostimme porukalla kourakuormaajalla varustetun traktorin ja ryhdyimme urakoimaan. Kesät hakattiin ja talvet ajettiin. Vuodesta 1968 lähtien olen katsellut metsäalaa itsenäisen urakoitsijan silmin.”

Alkuun ei ollut kaatokoneita, joten hakkuutehtävät jäivät metsureille.

”Toiminta oli muutenkin hyvin kausiluontoista. Metsätyöt tehtiin talviaikana, sillä palovaaran takia kesällä ei saanut hakata eikä ajaa. Onneksi kesäkaudelle riitti lastaushommia”, Kittilä muistelee.

Metsätöitä oli tarjolla kuitenkin siihen malliin, että vuoden 1970-loppupuolella myös Kittilä ryhtyi laajentamaan toimintaansa.

Koneet ovat Esa Kittilälle tuttuja, sillä mies on ehtinyt istua monenlaisissa kopeissa jo vuodesta 1968 lähtien. Kuva: Anne Anttila

”Hankimme kuormaa kantavia koneita ja lisäsimme työntekijöitä. Ajoimme ympäri vuorokauden, kymmenen tunnin vuoroissa. Koneet olivat kalliita, joten ajohommien rinnalle oli hankittava lisätöitä. Niinpä hankimme 1980-luvulla ensimmäisen kaivinkoneen. Investointi kannatti, sillä kaivinkonetyöt, kuten ojitusten ja metsäautoteiden pohjien teko ovat osoittautuneet hyväksi tukijalaksi hiljaisimmille ajan jaksoille.”

Metsäkoneurakoinnin synkin aikakausi sijoittuu 1990-luvulle.

”Vuosikymmenen alku näytti lupaavalle, sillä saimme ison myrskysavotan Saksaan. Puuta oli kaatunut yli 50 miljoonaa kuutiota, joten töitä lohkesi suomipojillekin. Tämän rohkaisemana ostimme myös ensimmäisen monitoimikoneen.”

Vuoden kestänyt ilo päätyi kuitenkin lamaan.

”Palattuamme Suomeen taantuma iski täydellä voimalla. Työt pysähtyivät yli puoleksi vuodeksi täysin, siis aivan kokonaan. Yritimme haalia hommia Siperiaa myöten, mutta tuloksetta.Tilanne oli tukala. Koneissa oli henkilötakaukset ja kaikki omaisuus oli savupiippua myöten kiinnitettynä. Onneksi naapuriseurakunnalta lohkesi savotta, joka pelasti pahimmalta.”

Kovan työn ja pienten onnenkantamoisten ansiosta Kittilän koneet pääsivät tositoimiin myös Venäjällä.

Vanhan koulukunnan koneyrittäjä kehuu nykypäivän koneita kestäviksi ja huoltovarmoiksi. ”Ennen tehtiin isojakin remontteja keskellä metsää, pilkkopimeässä ja hyytävässä kylmyydessä”, Esa Kittilä muistelee. Kuva: Anne Anttila

”Hakkuuhommia riitti kolmeksi vuodeksi. Homma lähti rullaamaan, joten ostimme toisen motoketjun ja laitoimme koneet Viroon, metsäyhtiö Enson savotoille. Näin pääsimme kahlaamaan kurjimman ajan ylitse ja suurista vaikeuksista huolimatta selvisimme takaisin kovalle maalle.”

2000-luvulle tultaessa toiminta laajeni entisestään.

”Kiersimme myrskysavotoita ympäri Suomen ja kesä 2005 vierähti Ruotsissa. Töitä riitti ja aikakausi näytti valoisalle. Parhaimmillaan meillä oli viisi hakkuukoneketjua ja työntekijöitä 14. Tällä määrällä mentiin vuoteen 2020 saakka. Sitten tuli korona, joka oli laman kaltainen äkkipysähdys.”

Urakoitsija Kittilän mukaan metsäyhtiöt puhalsivat kerralla pelin poikki.

”Tuli vain tieto, että puu, mikä on kourassa, tehdään. Sen jälkeen työt pysäytetään. Hämmennys oli suuri, sillä savotat oli ketjutettu pitkälle eteenpäin. Ei siinä muu auttanut, kuin ajaa koneet pois ja lomauttaa miehet. Ennakoin myös tulevaa ja vähensin kalustoa. Näin saimme kuitattua velat minimiin.”

Paluu entiseen tapahtuu hitaasti, sillä metsäkoneurakointi ei ole vieläkään toipunut ennalleen.

”Metsässä on paljon töitä ja puu tekee kauppansa, mutta Venäjän sota pisti urakoitsijat polvilleen. Kustannukset, kuten polttoaine ja varaosat, koneiden hinnoista puhumattakaan, ovat nousseet kestämättömiin lukemiin. Korkeat kulut syövät kannattavuutta, joten nykyisillä urakkahinnoilla toimintaa on lähes mahdotonta saada kannattavaksi.”

Kittilän mukaan myös osaavista kuskeista on suuri pula.

”Niin valitettavaa kuin se onkin, niin näillä sopimushinnoilla koneen puikkoihin tarvitaan huippukuski. Keskivertokuljettajaa ei kannata palkata. Esimerkiksi motokuskin, joka on ketjun ratkaisevin lenkki, pitäisi pystyä hakkaamaan kahdeksan tunnin työvuoron aikana 800-1 000 runkoa. Tähän eivät kaikki pysty, joten kannattavuuden takia kuskin täytyy olla ammattimies, joka hallitsee koko ketjun”, Kittilä alleviivaa.

Ainakin osa epävarmuustekijöistä olisi Kittilän mukaan korjattavissa.

”Isojen metsäyhtiöiden pitäisi kuunnella, ymmärtää ja arvostaa myös urakoitsijoita. Ilman meitä ei puu kulje. Yksi tärkeimmistä käden ojennuksista olisi saada pitkäkestoisimpia sopimuksia. Kolmen vuoden sopimuksilla ei koneita makseta, joten arkijärkeä vastaava sopimus olisi vähintään viisi vuotta. Lisäksi rahaliikenteen maksuvälin tulisi olla alle kuukauden. Polttoaine- ja tarvikekauppiaat eivät nimittäin odottele saataviaan”, Kittilä tietää kertoa.